"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"
"Isän luokse."
"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"
"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"
Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.
John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.
Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.
"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.
"Mikä on poikani?"
"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."