Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.
"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää, hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua siihen?"
Kuului vain yksi vastaus — kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.
Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua huoneesta.
"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.
"Missä he ovat?"
"Kopeissaan."
"Miksikä siellä?"
"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena."
"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös portaita.