"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia — englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'… Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen — hm?"
Pääministeri oli naurahtaa taaskin.
"Niin, John — säälittää minua — tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin… toden totta, minä lupaan sinulle — sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean —"
John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan —"
"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"
Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."
John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."
Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista — että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."
Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.
Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."