John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."
"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."
John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan… Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."
Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."
Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä —"
Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.
Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle… Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa — kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."
VI.
Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella: