John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän isänsä johtamana oli kaikki nähnyt — silmänkääntäjät, akrobaatit, nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä, etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole muuta, ihmisraukoilla."
Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului. He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin, kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle. John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"
Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla, ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen takanaan sanoi: "Se on hänen numeronsa!" — "Uuden taiteilijanko?" kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.
John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen — tungos oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui sielunsa syvintä sopukkaa myöten.
Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt ylöspäin kammattu tukka.
Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri", ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan tuttavuudestaan hänen kanssaan.
Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan aitaukseen.
Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.
Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.
Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut! Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä olkapäälle.