Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan — kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."
John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.
Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti — hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.
Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. — "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan… Missä siis on meidän turvamme?… Kirkko on Jumalan kansan turvana… Kristus vastaa meidän — vastaa — meidän —"
Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän —", ja astui alas saarnatuolista.
Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat — ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö — vaati oppia ja valmistusta.
"Minä tunnustan — niin, minä olen ylpeä siitä, — että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"
Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.
John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.
Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"