"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään — jalkainsa juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin itse aamupuhde, neiti Quayle."
Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen edessäolevaan maisemaan.
Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään, mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon asti.
"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.
Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa. Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.
Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä, lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.
Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.
"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"
"Mielelläni."
"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"