"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"
"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?… ja silloin!"
John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään — ei vähääkään — kun taasen hän —
Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.
"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden —."
Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.
VII.
Martan Viinitarha.
Rakas Rakel täti! — Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea — mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!
Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla — nimittäin minun.