"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten — kenties — tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa… Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään — ehkä jossakin kadulla — ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana… Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"

IX.

Glenfaba.

Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle, vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia! Ja minä — minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita minun tulisi kylvää.

Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen olevani halvin syntinen tämän maan päällä.

On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan, "joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.

Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa, mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni: 'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa! Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa syliinsä — ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään. Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua. Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan ylähyllyllä, ja sitten… sitten tulee loppu.