Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas tahallaan loukata tyttöä.
"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka näyttelevät tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.
Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan teitä!"
"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.
"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte minua — eikö niin — rakastattehan vieläkin minua!"
"Glory!"
"John!"
"Jumalan tähden, Glory!"
Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos kedolle, puistoon.
Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe. Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.