"Sinäkö sen sanot, Glory — sinä! — ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani — kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni —"
"Rosa!"
"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas — ja minä — minä olen naurettava."
"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"
"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme — nuorena, kauniina, lahjakkaana — sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani — ja hän kiintyi sinuun — mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani — vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"
"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"
Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:
"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi — se olisi sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."
Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? — Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.