Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.
Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"
Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin —"
Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"
"Todellako?"
"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"
"Minkä uutisen?"
"Että isä Damien on kuollut."
"Mutta voitko sinä — tarkoitatko todellakin, että — aiotko —"
"Aion, Glory — aion!"