Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta, mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa, että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä varma kuin auringonnousu aamulla."
Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.
Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt päivämäärää ja muita yksityiskohtia.
"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä suurta uutista, kultaseni? Se on kaikissa iltalehdissä."
"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.
"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan, ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."
Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut, ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta luopuminen oli kamalaa.
Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä. Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:
"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.
"Enkä minä voi luopua tästä elämästä — minä en voi luopua Lontoosta — minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta, soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia. Minä rakastan menestystä, ihailua ja… vieläpä 'käsien taputusta teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun pitää siitä luopua.