"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö tulee minun mukaani!"
"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä hämmästystä.
"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä, Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."
"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."
"Hän tahtoo itse sinne… ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."
"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?… Ja sinä annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja omista velvollisuuksistasi… ja sinä olet olevinasi mies!"
John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.
"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin… Kyllä minä kumminkin tahtoisin nähdä hänet… Missä hän asuu täällä Lontoossa?"
"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"
"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"