Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana, ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä. Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat muitten mukana veisaten:
"Kodissa taivaan sinisen On isä pienten lapsien."
John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä. Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki — sen hän vain ymmärsi ja tunsi.
Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"
Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.
He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.
Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen — kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.
Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.
"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:
"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.