Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin — "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.
Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa — taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.
II.
Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]
Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.
Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.
"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni? Aika alkaa jo olla täpärällä."
"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.
"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä hänellekin niin tärkeä päivä —"
"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.