John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan —" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.
John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.
Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.
John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.
"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. — Lontoossa on niin suuria vaaroja."
"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.
"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle —"
Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.
"Minä tarkoitan vaaroja — koko sielustani häpeän tunnustaa sen — miesten taholta."
Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti: