"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla — kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta, jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän. Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille — heidän nähtiin antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi pelaamasta baccaratia. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen, ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä… Mutta katsokaapas näitä!"
Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne pöydälle.
"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m. samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa. Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että viranomistajan suositus ehkä… Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne —'"
Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.
Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.
"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."
"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien parissa."
Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako? Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."
"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."
"Mitä tarkoitat?"