Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi, kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli suistunut iäksi aaltoihin.
Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta", mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä ei ollut jättänyt, sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.
Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on syömmeni, oon pelvoton!
John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa, ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä, mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.
Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia. Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi, Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.
Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä — se oli vallan uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.
Mutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin pilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake, joka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja kaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti hän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin hupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin kuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen: "Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen teitä suuresti!" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni: "Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä, jos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!" Kun siis olimme samaa mieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta), käyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle anteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni minulta.
Herra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on hoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme papinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin suuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput niistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert Ure, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob, sillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta ankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän kertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu maa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin suuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana. Arvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan! Ja ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi yhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!
Ensi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa suurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä mitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet ajatellen sitä. Mutta
"Sä luja vankka maa, Äl' askelteni astuntaa sa kuule, Etteivät itse kivetkin ne kielis Mun teistäni! —"