Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."
Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan. Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen: "Voi, hellittäkää tuota sidettä — se tappaa minut." Ja hän hellitti sitä.
Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.
"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten — ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? — Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"
Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.
Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.
"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.
"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.
"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.
"Minä annoin", sanoi Glory.