Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin, ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme — ainakin yksi meistä — ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.
Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku. Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon, ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin, jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani (minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen: "Kuinka sinä voit, Glory?"
Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti, että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi tarpeen niin hän…
Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella näyttelijättärenä oloa, eikö niin?
Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo, jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi ja kuuluisaksi! Minä voisinkin — minä tiedän, että voisin. Minulla on se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.
Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani, sallikaa minun esitellä teille
Glory Quayle harakka ja hupakko.
XVII.
Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.
Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.