Oli kevätkaravaanien aika, ja iltahämyssä saapui Magnus itse, vietyään tuotteensa johtajalle. Thorasta hän näytti vantterammalta ja kookkaammalta kuin koskaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että Magnuksen kädet olivat sierettyneet ja kynnet pyöristämättä leikatut. Mutta ääni oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, olipa hän ujo ja hermostunutkin.
Lampun liekki oli pienenä hänen astuessaan vierashuoneeseen, ja tähystäen Thoran kasvoja läheltä hän kolmeen kertaan kysyi, jaksoiko Thora hyvin, kunnes tämä nauroi yhä uudelleen antaessaan saman vastauksen. Sitten Magnuskin nauroi, ja sen jälkeen he keskustelivat luontevammin ja kertoilivat toisilleen kaikki "kuulumiset."
Päistärikkö oli hyvässä kunnossa; se oli saanut kesäkarvansa ja näytti perin pulskalta; oikeastaan olikin sitä syötetty liiaksi ja se alkoi olla hiukan pöhölihassa — pitäisi pikkuisen tasaella, ennen kuin sillä Thora ratsastaisi.
Hm, niin, Thora ei tarvinnut sitä ihan vielä — ei ihan vielä — ja Magnuksen oli parempi vaalia sitä veitikkaa maatilalla vielä jonkin aikaa.
"Mutta kylläpä olitte kauan poissa", kummasteli Magnus.
"Olimmehan me", myönsi Thora. "Viisi kuukautta, lähes kuusi."
"Tiistaista viikon päähän kuusi kuukautta", muisti Magnus.
Siitä molemmat joutuivat hämilleen, ja Thora alkoi näytellä Helgan matkalta ottamia valokuvia.
"Kauniita ovat — erinomaisia!" kehui Magnus. "Mutta ihmetyttää minua, ettei laivanne kellunut pumppujen varassa, kuten sanotaan, ennenkuin saitte sen takaisin satamaan — kaikkien noiden paikkojen näkeminen tietenkin vaati aimo summat rahaa."
"Senhän arvaa", vastasi Thora, "matkusteleminen oli kovin kallista — varsinkin kun on maksettava useamman kuin yhden puolesta."