"Minäkö, Helga?"
"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi — sellaiseksi, joka itse on kärsivänä — joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies, joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."
"Helga!"
"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.
Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."
"Ja mikä se on, Helga?"
"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan — kenties ei ole milloinkaan rakastanut."
"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei
Oskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?
Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?
Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"
"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."
"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut niin sanomaan."
"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään —"