Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:
"Rakas Oskar. — Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. — Rakastava veljesi Magnus Stephensson."
Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä — kuin viluinen huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti hermostuneesti:
"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna kello viideltä aamulla."
VII.
Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla. Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle suunnalleen — ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.
Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.
Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun toisikin Thoran häntä kohtaamaan.
Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.
Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa kaikki haastanut hänelle Thorasta.