"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi — ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli — Helgako?"
Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi; kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.
"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota tänään korjaamme! Älä kiemurtele — todeksi näen sen ilmankin."
Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar. Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää tuskallista keskustelua. Saat mennä."
Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.
XII.
Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen — törkeän rikoksen — ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.
Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.
Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.
Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin, niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa — poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut — jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut — oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta, tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista — saattakoon se kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä, häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.