"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä iltana, Magnus."
Mutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja katseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla äänellä virkahtaen:
"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar poloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin käydä!"
Hän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:
"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän huusi viimeksi — ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien vierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja avuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä."
Taas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.
"Ei ollut ketään häntä saattamassa — ei ainoatakaan. Juttu näkyy tulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli tapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan. Poika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin — kovin väärin; mutta Jumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät vankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen omantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen — kaikki ja jokaisen — ja lähtee häpeään suistuneena."
Vielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi sitten itkevän lapsen äänellä:
"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan hyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin', sanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä', mutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun oli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti, mitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi sanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin."
Sen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten ikäänkuin yritellen lohduttaa itseään: