Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä — karvakulu mattorisa, päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman täplille sulattamaa jäälauttaa.
Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa, paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin. Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän pienessä sivistymättömässä povessaan.
Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan, kohdatessaan tytön kadulla.
Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä, jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"
Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä, että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni ja alkoi vapista.
"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."
"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.
Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä, jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.
"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi pennyä vaivoista — toivoakseni se sen sieti."
"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."