Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.
"Oikeinko totta, herra?"
"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut anteeksi."
Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne nyt ovat kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä — äidit ovat silkkaa hyvää sydäntä!"
"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"
"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu, ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja timanteissa loistelevan."
"No, oliko hän?"
Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen, kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun ruuassa."
Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja
Jenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.
"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista tuumaisi…"