V.
Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat vieretysten, käsi kädessä.
"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.
"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et ole vähääkään muuttunut.
"Mutta sinä olet muuttunut paljon, Helga."
"Olenko vanhentunut?"
"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"
Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä, eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.
"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.
"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.