"Kyllä, sydänkäpyni", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana väreili läpi huoneen.
"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa kuin hiiret."
"Kyllä, mummu" — kuului hengästynyt kuiske.
"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti on sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä suuremmaksikin kasvettuasi."
"Niin, mummu" — säesti taas vieno kuiskaus.
"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni liinavaatearkkusi, ja tuo — tuolla ylhäällä seinällä — on äitisi kitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.
"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä, paitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti kuulee."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.
"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti sinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon — oi, niin peräti paljon — mutta menetti hänet —"