"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."
Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.
"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"
"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään. Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio pitkittää matkaansa tänä iltana?"
"Minun täytyy."
"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin, vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle. Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."
"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."
Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä; lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua; tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:
Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.
Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua. Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan, alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.