"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä kymmenellekin."
Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut, rauhaton.
"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan ja antamaan anteeksi."
"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä enkä tarkoittamallasi tavalla."
Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."
"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."
Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."
"Onko se oikein, Thora?"
"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään —"
"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua — ajattelen itseäni — onko se minua kohtaan oikein?"