"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus — joka muuten aina oli ollut eläinten ystävä — potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten takaisin paikalleen lieden luo.
Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi —
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea hyvää tulee uutena vuonna — ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."
Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.
Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.
"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka — säälisinpä koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."
Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut, nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren — Elin nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi — ja Jumalan äärettömät siivet.
"Oi onnellinen on se mies, ken kärsiviä hellii; kun murheet häntä ahdistaa, hän Jumalassa levon saa."
Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.
"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."