"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"
"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."
"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"
"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.
Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään missään.
Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi, tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta varjoa häneen. Olet liian hyvä — liian ylevä — liian lempeä — kuinka kiittäisinkään sinua?"
"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.
"Mihin sitä tarvitset?"
"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin — omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."
"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"