VII.
Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti." Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen, muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he tarvitsivat.
Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut, kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää konsanaan kuulisi.
Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen, kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti, tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.
Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" — ja hetkistä myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.
Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt, kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan, sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän, mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.
Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.
Magnus ei ollut käynyt makuulle.
Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus! Magnus!"
Ei tullut vastausta.