Ennenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella, noiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan ihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja kukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä ja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle. Katsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta ja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän vuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut elävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois ihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti hänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen, eräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi tuskaa.

Tunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt hukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien vuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja kärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä uutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän tehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus — tehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja kuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle anteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.

Kiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen synti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait anteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden mittaa, ja taivaan portit olivat avarat!

Jumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli iäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta kaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut tämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen ole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta, hyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa vaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä eikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja hänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli saanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana — lapsensa rakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta — niin kuitenkin odotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun Jumalan oma ääni kutsuisi hänet ja "tämä kuolevainen pukisi ylleen kuolemattomuuden."

Hän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa vaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, — jossa hän kuulee Luonnon ääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään harhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia kivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry tärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti kamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi kiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää rinnettä alas.

Oskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän tajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen enkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki hetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi hirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän tulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset hälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat, kullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren Tuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja kerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja polvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen kumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan "Tule", katsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja hengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi syöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin ja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon jossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja heikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka sanoi:

"Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja on löydetty."

* * * * *

Seuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri yksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.