Sitten astui sisälle kuvernööri — keskimittainen jykevä mies, jolla oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:
"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme — toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"
"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."
"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"
"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään, jottei myöhästyisi — joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka kananpojista."
"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi kannattavan alkaakaan."
Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa pahinta — naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä —"
"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.
"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri — "esimerkiksi naimakirjan sanamuodosta — vai mitä sanot, veikko?"
"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."