"Olkoonpa vain", väitti Magnus. "Mutta toinen tytär on mennyt tipo tiehensä äitinsä matkassa; hänen paluustaan ei ole tietoa; ja Thoran vietettyä ikänsä isänsä vierellä — ilahuttajana, kodin sulostuttajana, kuten äiti sanoi — ja kenties viimeisinä aikoina hänen hoitelijanaan — saisiko joku muu, joka ei ole mitään tehnyt, pyyhkäistä omaan pussinsa puolet koko perinnöstä! Ei! Minun vaimoni — jos nain — täytyy saada kaikki!"
Vanhemmat ihmiset, sekä vieraat että perheen jäsenet, lausuivat kiihkeitä vastaväitteitä, johtajan katsellessa ympärille ja sanoessa: "Kotkako suvaitsee tyytyä kuolleeseenkin lampaaseen! Ja siis, herra kuvernöörin poika", hän kysyi Magnukseen päin pyörähtäen, "nämä ovat ainoat ehdot, joilla armollisesti alennutte naimaan tyttäreni?"
Pilkasta piittaamatta vastasi Magnus: "Niin."
"Minun täytyy tunnustaa pettyneeni Magnuksen suhteen", surkutteli täti Margret. "En luullut hänellä olevan ainoatakaan itsekästä ajatusta sydämessään."
"Minä en luullut", sanoi johtaja, joka ei enää nauranut, "minä en luullut, että kenenkään pojalla Islannissa oli mahtavuutta nyrpistää nokkaansa minun tyttärelleni."
"Nielsen", lausui kuvernööri lujasti, "olemme olleet ystäviä pojasta pitäen, emmekä tiedä kumpainen meistä toisensa kantaa hautaan — älkäämme nyt riitaantuko lastemme käytöksestä."
Seurue jupisi hyväksyvästi, ja sitten kuvernööri vielä kerran kääntyi
Magnukseen.
"Poikani — sillä sinä olet poikani, vaikk'en mitenkään jaksa tätä tajuta — saatat epäsopua kahden perheen välille ladellessasi tuiki mahdottomia ehtojasi. Etkö näe niiden päättömyyttä? Oletko järjiltäsi? Sekamielisenäkö jaarittelet? Vai onko totta, että olet ryyppinyt — että olet päissäsi? Hyvä Jumala!"
Magnus ei vastannut, mutta kuvernöörin mielenpurkausta seuranneen tuskaisen vaitiolon keskeytti hillitön nyyhkiminen. Se puhkesi Thoralta. Hän ymmärsi vihdoinkin kaikki; tiesi, mitä Magnus teki hänen puolestaan ja minkä hinnan poloinen saisi siitä maksaa; ja hän tahtoi huutaa julki, mutta ei kyennyt. Hän painoi päänsä täti Margretin hartioihin ja itki katkerasti.
Anna luuli Thoran kyynelet häpeän ja nöyryytyksen tuottamiksi, ja
Magnukseen kääntyen hän pyyteli: