"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin mitään tehdä hyväksesi — tarkoitan toimeentuloasi — jos olet puutteessa —"
Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta sanottavaansa loppuun.
"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta, korjautuuko vääryys koskaan. Sinä tiedät, mitä varten sen tein, ja siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle, jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua?" — (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria käsivarteen) — "otan hänet takaisin, ja silloin — silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut!"
Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.
Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina, uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.
II OSA.
"Tää Salliman on tammipeli vaan, inehmot sillä siin' on noppinaan se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa, ja yksitellen sulkee rasiaan."
I.
Oskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä alttarilla — rakkauden ja velvollisuuden lieskaa — mutta useammin kuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi ilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai mietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys, jonka varmasti saisi vastatakseen: "Onko mahdollista, että seisoit toimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon hän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei ollut?" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa tukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen tuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.
Asema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään — jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua Magnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: "Lopultakin, vaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt parhaaksi", johon johtaja olisi vastannut: "Oikeassapa olet, kummipoika", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.