"Jätä se minun huostaani", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaa
Oskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitä
Thoralle.
Thora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän kuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti Oskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta, sillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain, ja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen — rakkauden Oskaria kohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden vanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon saarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja pianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan muistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi päivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.
Oskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän lauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti myrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar milloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta — hän ei kohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään "Thora-lapseksi" ja Thora häntä "Pahaksi pojaksi."
Heti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin hänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat taidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties Thora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan. Ne eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa ainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille, tuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.
Mutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä, jona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen julistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki hänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon sädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: "Ja nyt täytyy Pahan pojan leikkiä kanssani — emme ole eilisestä asti olleet sokkosilla."
Thora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän päätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä — että Helga tulisi kotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta hetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti vain: "Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet tosiaan, jos johtaja suostuu", ja yltyi jälleen selittelemään väsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.
Sitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle vähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa pudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: "Älä ole hupelo! Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."
Mutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha äidillinen sydän heltyi. "Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään, Thora", rohkaisi hän, "ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen, niin se vasta siunaus olisi!"
Siitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi siinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä luonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti syytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. "No, enpä näe mitään sitä vastaan", hän myönsi. "Tyttö voisi saapua häiksi — viipyäkseen vuodenkin — ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle Tanskaan."
Samassa postissa kirjoitti Thora Helgalle: