Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:
"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä hänen vävypojalleen."
"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun jotakin tarvitset — orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen, saammepa nähdä!"
Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja käveli tyynesti vaalipaikalle.
Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin ja selkä oveen päin.
Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin, nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.
"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin merkiten tämän hetimiten perittäväksi.
Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi ruununvoudille sopertaa "Odd —", pysähtyi, vaappui, mutisi "Stephenssonia" ja hoipersi ulos.
Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan, mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä pääsevänsä kotiin.
Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen, ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade — "Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.