"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan
Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.
Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli kaunis — kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan, kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa samettikauhtanassaan.
"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.
"Ypö yksinäni", vastasi Thora.
"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"
"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.
"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?" sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti jälkeenpäin hupsuuttaan.
"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita, jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran odotuksista — niin peräti toista — että häntä väkisinkin halutti syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.
Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä, ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille, niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.
Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää; Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen huvitetultakin.