"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.
Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.
He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.
Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.
Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.
Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.
"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.
"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän — kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."