Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:
"Hyvästi! Hyvästi!"
Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.
Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.
Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.
Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että…
Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?
Ja sittenkin… sittenkin…
MARTIN CONRADIN LISÄYS.
Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:
"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi — ja niin käy, jos siitä mitään tulee — tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa — ja sen se tekee — teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"