Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.
"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät — mennyt Etelänavan hakuun — ties minne."
"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."
Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät selkoselällään.
"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"
Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:
"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi matkalleen."
Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin kohtaamisestamme.
Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.
"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että ehkä joskus… mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."