"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.
Ja molemmat vaikenivat äkkiä.
Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös kääseistään supistaakseen menojaan.
"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti. "Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta sydämestämme."
En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä, ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.
Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi luokseni.
Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.
"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan että… Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta…"
"Mutta?"
"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"