Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.
"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja sinä puhut siirtämisestä — peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!… Mutta kyllä älyän — kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad — hän on kirjoittanut sinulle."
Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.
"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille — piispalle, isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei sen vähempää."
Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla askelillaan.
"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa, jaa! Lopen paksua todella!"
Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.
"Entäs se nainen siellä Roomassa — kyllä hänkin vain on uskotellut sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista! Hävyttömät!"
Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi, enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.
"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"