Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään, sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä, maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua, pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin ilottomassa kodissamme.
Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä, sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta, vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana naisena.
En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset, varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:
"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"
Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.
Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.
Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä, jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.
Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:
"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan näköinen ehkä — eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"
Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän
Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"