"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.
Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.
"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.
Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."
Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".
Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua: "teidän armonne".
Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.
Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista myssyään ja huutaen:
"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."
Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:
"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä käyttäydyit!"