Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa, ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.
Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä, vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo on sen jättänyt.
Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.
Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu sulhanen — ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään, turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.
Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo. Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt peruuttamattomilla siteillä.
MARTIN CONRADIN LISÄYS.
Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä, suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella, kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.